Tämä blogimerkintä piti kirjoittaa jo jouluviikolla, kun tuli ajatuksia mieleen mökin seinällä olevasta korintolaiskirjeen Rakkaus on -taulusta. Mutta en siellä kauniiden maisemien keskellä maltttanut avata konetta, joten tämä on vähän viipynyt… No, toisaalta tulipahan nyt kirjoitettua. Harmittaa, ettei töistä voi enää kirjoittaa blogia, koska usein tulee päivän aikana joku idea/ ajatus mieleen ja kun sitä ei saa heti julkaistua, unohtuu se sitten, tai sitten ei kotona enää hotsita avata konetta, kun on sen ääressä istunut koko työpäivän.
Rakkaus on kärsivällinen.
Neljä, ei kun itse asiassa neljä elämäni miestä ovat sanoneet minua maailman kärsimättömimmäksi ihmiseksi, joten kai se pitää uskoa. Myönnän itsekin olevani joissakin asioissa maailman lyhytpinnaisin ja kärsimättömin. Toki kärsivällisyyttä piisaa joissakin asioissa ja pystyn vetämään pitkiäkin projekteja päätökseen kunnialla. Jos kierrellään ja kaarrellaan, aika usein tässä vaiheessa sanon ”mene jo asiaan”, koska asian ”esivalmistelu” kymmenen minuutin esipuheella on jo liikaa. Mutta silti rakastettuni jaksaa minua, vaikka pinnani on joskus yhtä lyhyt kuin kaksivuotiaalla… kiitos siitä hänelle. Itsellä ei välttämättä piisaisi pinna.
Huomaan myös, miten erilainen aikakäsitys ihmisillä voi olla. Naisen ja miehen viidestä minuutista puhumattakaan. :-D Kun sanon heti, se myös tarkoittaa heti. Kotona kun oli tapana, että ruoka hävisi pöydästä, jos ei ollut heti paikalla.
Rakkaus on lempeä.
Rakkaus on myös lempeä, sanan toisessa merkityksessä. Rakastunut ihminen tahtoo kaikille samanlaisen ”vaaleanpunaiset silmälasit” –olon kuin mitä itsellä on. Normaalisti ärsyttävät asiat eivät tunnu juuri miltään rakastuneena. Ja omaa hyvää oloa tahtoo ”tartuttaa” myös muihinkin.
Rakkaus ei kadehdi.
Rakastunut ihminen kokee olevansa maailman rikkain ihminen. Koska hän on saanut mittaamattoman arvokkaan lahjan, toisen ihmisen rakkauden. Se tunne, kun tietää toisen rakastavan sinua ehdoitta, on eittämättä maailman kaunein ja ihanin. Tällöin rakkauden kohteesta itsestään alkaa vähitellen kehittyä se rakastettavampi ihminen, enemmän se ihminen, joksi on tarkoitettu.
Rakkaus ei kersku, ei pöyhkeile.
Tosi rakkaus ei kersku, mutta usein rakkauden huumassa tulee vain pölpötettyä omasta sydänkävystään ummet ja lammet. Ei näe eikä kuule muuta. Mutta tätä pilvilinnoissa leijailevaa täytyy kohdella sen mukaisesti, hän ei tarkoita kerskua tai ylpeillä aarteellaan, mutta kuten Taru Sormusten Herrassa elokuvan Klonkku, rakkaus on kietonut hänet taikapiiriinsä siten, ettei voi ajatellakaan mitään muuta. Tällöin se, mitä on päällimmäisenä mielessä, tulee pölpätettyä ulos suusta, myös sellaisina hetkinä, jolloin ei pitäisi. Esim. parittoman ystävän läheisyydessä ei ehkä pitäisi puhua niin paljon autuaasta olosta ja löydetystä aarteesta. Tosi rakkaus ei kuitenkaan pidä rakkautta itseisarvona, että pariton ihminen olisi jotenkin kakkoslaadun kansalainen vain sen vuoksi, että hän ei vielä puoliskoaan olekaan löytänyt.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti.
Jokainen, joka on elänyt parisuhteessa, tietää, ettei rakkaus ole vain auvoa ja ihanaa. Realiteetti on, että joka ikisessä parisuhteessa tulee eteen ongelmia, ennemmin tai myöhemmin. Tärkeää tällöin on se, että parisuhteen perustuskivi on muurattu tarpeeksi vahvaksi ja että puoliskojen välillä on avoin kyky keskustella. Tällöin vaikeuksien tullen niistäkin selvitään, yhdessä. Vaikeuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä pitää selvitä, ne pitää ylittää. Kaikkien suhteiden eteen tulee tehdä töitäkin, kyse onkin siitä että molemmat niin haluaa tehdä. Tärkeintä on se, että ymmärtää, että rakkaudessa on saanut mahdollisuuden johonkin mahtavaan ja puolison kanssa on valmis mihin vain.
Rakkaus ei etsi omaa etuaan.
Rakkaudessa ei riitä ajatella vain itseään. Täytyy luopua itsekkyydestä ja sitä kautta ajateltava asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Usein kalahduksia tapahtuu, mutta se, että ajattelee ensin itseään ja sitten vasta toista, ei ole oikea toimintastrategia. Usein rakastunut kuitenkin on niin huumassa, että ajattelee ennen toista ennen kuin itseään. Tämäkään ei ole hyvä vaihtoehto, koska tällöin rakkauden objekti nostetaan sellaiselle jalustalle, jossa hänen (eikä kenenkään ihmisen) ei ole hyvä olla. Ja tällöin rakastajasta tulee orja, rakkauden orja. Objekti voi narsistisesti nauttia rakkauden kohteena olemisesta, mutta terve aikuinen ei sellaista jakamatonta huomiota tarvitse. Joskus rakkaus voi muuttua itsekkääksi, että rakkauden kautta hän saa/ hyötyy jotakin. Tällöin rakkaudesta tulee tapa saavuttaa jotakin. En voi olla ajattelematta, että jotkin julkimot heittäytyvät suhteisiinsa vain saadakseen sitä kautta jotakin, ei välttämättä siitä syystä, että rakkaus leijuisi parin välillä väkevänä. Mietin nähtyäni elokuvat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä modernisoitu Bollywood-versio Hilpeys ja ennakkoluulo, että vaikka tietyt asiat ovat muuttuneet, kuten se, että naiset voivat itse tänä päivänä valita puolisonsa. (Pienenä sivuraiteena; eikä sitä, jos nainen elää yksin, pidetä enää samanlaisena ”ongelmana” kuin aiemmin. Naiset ajattelevat, että mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.) Toki järkiavioliittojakin löytyy lähipiiristänikin. Kun kohdalle on sattunut ”sopiva” puolisokandidaatti (= lue: säännölliset kuukausitulot, kunnollinen luonne, hyvä perhetausta (= samat tekijät, jotka ratkaisivat puolisovalinnan jo 200 vuotta sitten J), ei ole mitään syytä olla menemättä naimisiin, vaikkei valtaisaa rakkauden tunnetta kyseistä ihmistä kohtaan kokisikaan. Molemmat voittanevat. Itse en tosin pysty ajattelemaan tällaista tunneköyhää liittoa kuvittelemaan, mutta sellainen sallittakoon niille, jotka sen valitsevat. En tällä kritisoi, kumpi on parempi. Toiselle sopii tunneliitto, toiselle järkiliitto, aivan kuten muitakin valintoja elämässä tehdään, tunteella tai järjellä. Ystävieni häissä taannoin vihkijä puhui kauniisti ja varsin realistisesti siitä, että rakkausliittokaan ei voi perustua pelkästään rakkaudelle. Takaa täytyy löytyä myös vahva tahto olla yhdessä ja tehdä töitä suhteen eteen.
Rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus voi parantaa menneisyyden haavoja. Vähitellen parantaa edellisten suhteiden ja elämän mukanaan tuomia haavoja siten, että rakastettu voi eheytyä. Tätä kai voisi kutsua rakkauden ideaalitilanteeksi, että voi kehittyä turvallisesti parisuhteessa yhä enemmän siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettu. Silti jotkin menneisyyden tapahtumat, henkilöt ja asiat voivat jättää niin syviä haavoja, että niistä parantuminen voi viedä vuosia, vaatia ammattiapua ja runsaasti kärsivällisyyttä. Jotkin eivät parane koskaan, uskon näin. Kun sieluun on lyöty tarpeeksi lujaa, usein ja toistuvasti rumia ja pahoja arpia, jättävät ne väistämättä jälkensä. Mutta antaako noiden arpien katkeroittaa, onkin aivan eri asia. Rakentavampaa on kokea ne haasteena. Mutta kun tuska on kovimmillaan, miettii itsekseen, että ”mitäköhän olen tehnyt tämän ansaitakseni?”. Aina ratkaisua ei vain löydy, vaikka se saattaisi helpottaa tilannetta ja olotilaa. Mutta aikamoisen pyhä ja jalo saa ihminen olla, ettei tässä epätäydellisessä maailmassa erilaisten tölväisyjen jälkeen tuntisi itseään loukatuksi. Se, että alkaa rypeä kärsimässään väärinkohtelussa, elää ikäville muistoille ja pukeutuu säkkiin, ei ole ratkaisu. Saati sitten se, että alkaa ”kostaa” kärsimäänsä pahaa muille.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä.
Rakkaudessa ei ole väärää. Kristillinen rakkausideaali on vaarallinen, koska se saa uskomaan, ettei rakkaudesta tehdä mitään pahaa ja että rakkaus sovittaa kaiken. Antiikin kreikkalaiset myönsivät avomielisesti, että rakastunut toimii intohimoissaan myös tuhoavasti, mustasukkaisena ja kostonhimoisena. Kaikki mikä tehdään rakkaudesta, tehdään hyvän ja pahan tuolla puolen, uskoivat he. Rakastunut katsoo maailmaa ruusunpunaisten silmälasien läpi, ei haluakaan nähdä ikävää, sairasta tai pahaa maailmaa, eikä ainakaan iloitse niistä. Mutta sairas rakkaus saattaa jopa nauttia vääryydestä. Tällaista voi olla narsistinen rakkaus. Tällaisesta irtipääseminen on todellisen työn takana.
Rakkaus iloitsee totuuden voittaessa.
Juuri rakkaus on tila, jossa ihminen näkee oliot sellaisina kuin ne eivät ole. Kuten Lauri Tähkäkin veisaa: ”Niin kuka suoran säätää ja väärän määrää?” Absoluuttista suoraa tai oikeaa on vaikea määritellä. Samat ruusunpunaiset lasit, jotka rakkaus parhaimmillaan tuovat silmille, ovat myös ne sokaisivimmat lasit pahimmillaan. Rakastunut ei tahdo nähdä rakastetussa tai hänen tekemisissään mitään väärää. Päinvastoin. Rakkaudella voi perustella kaikkea väärää käytöstä. Onko totuutta se, ettei kerro puolisolleen esim. pettämisestä? ”Se mitä ei tiedä, ei myöskään satuta” –sanonta on mielestäni persiistä. Itse pyrin elämään siten, että minun ja kumppanini välillä ei ole mitään salaisuuksia. Olen elänyt suhteessa, joissa niitä oli ja lopulta oli niin syvällä valheiden viidakossa, ettei enää itsekään tiennyt, mikä oli totta ja mikä valhetta ja oli aikamoinen muistaminen, että muisti, mitä oli valehdeltu. Minun totuuteni voi olla kuitenkin aivan eri totuus kuin jonkun toisen. Myönnän, että saatan olla joissakin asioissa nipo, vanhanaikainen tai tiukkapipoinen, mutta so what. Mielestäni moderniin parisuhteeseen kuuluvat tiukahkot totuussäännöt. Etiikaksi tai omatunnoksi sitä kai kutsuttakoot, mutta minulla pieni ääni muistuttaa takaraivossa: ”älä tee mitään sellaista, jota et voisi tehdä puolisosi läsnä ollessa”. Tämä totuus ohjaa minun käytöstäni. Mutta mitä tehdä, jos tietää, että esim. ystävän mies pettää häntä? Onko oikeus puuttua asiaan, kertoa se tietämättömälle ystävälle vai antaa tilanteen olla sellaisenaan? Onko rakkautta aiheuttaa tuskaa ystävälle vai onko rakkautta ummistaa silmänsä ja katsoa sivusta, kun vääryyttä tapahtuu?
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Jokainen joka on vähänkin elänyt, tietää, ettei rakkaus kestä kaikkea. Joskus mitta tulee täyteen eikä asioita voida enää sopia. Ikävä juttu, mutta sellaista se on. Ajatellaan esimerkiksi naista, jota hänen aviomiehensä pahoinpitelee tai säännöllisesti pettää. Kaiken se kestää? Kaiken se kärsii??! Haloo! Rakkaudessa ei tarvitse kestää mitä tahansa käytöstä. Onneksi tänä päivänä se lähteminen on oikea vaihtoehto, mutta sekin on tunnetasolla vaikeaa. Itse aikoinaan ”tein” avioeroani 1½ vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä, vaikka parisuhteessa oli henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Mikä sai päätöksen kypsymään? Ystäväni muutama lause. Mikä tekee minut onnelliseksi? Mitä minulta voidaan ottaa pois, jotta olen edelleen minä? Saanko elää elämääni itsenäni vai määritteleekö joku ulkopuolinen, mitä voin ja saan olla. Kun tajusin, että vuosikausia joku muu oli päättänyt elämästäni minun sijastani, päätin, että on aika minun tulla oman elämäni subjektiksi, alkaa itse päättää asioitani. Vaikka pelotti jäädä yksin, kun mietti, että kelpaako kellekään. Sitten Juha Tapion kappale tuli kuin äänettömänä lausutun rukouksen vastaukseksi:
”Hetken vielä, tämä puoli maailmaa,
hetken vielä, nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.
Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä, nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.”
Korinttolaiskirje ei ole aivan tomppelimainen. Sen idea kaiketi on, että rakkauden pitäisi kestää kaikki. Näin ollen kyse ei ole enää rakkauden kuvauksesta, vaan etiikasta. Sellaisena Korinttolaiskirjeen kohta onkin ymmärrettävä ja terve muistutus hääseremoniassa, jossa pappi lukee sen tulevalle avioparille. Elämänpituinen suhde ei ole pelkkää jeejeetä. Korinttolaiskirjeessä esitellään rakkauden ideaali, ja juuri ideaalina kristillistä rakkautta olisi arvioitava. En haluaisi sanoa tätä, mutta valitettava totuus on, että kyseinen ideaali saa pahaa jälkeä aikaan ihmissuhteissa.
Olen ajatellut asian pikemminkin niin, että rakastunut voi luvata tekoja, mutta ei tunteita, sillä tunteilleen ihminen ei voi mitään. Joka lupaa ikuista rakkautta, lupaa toiselle jotakin, mistä hän ei voi itse päättää. Tunteista ei voi päättää, mutta rakkaus on myös tahtoa. Tahtoa tehdä toinen onnelliseksi, tahtoa yrittää ja tehdä töitä, vaikka sataisi pieniä kiviä niskaan. Minä tahdon.