Elämää ja ihmettelyä

081108 oli elämäni toistaiseksi upein päivä. Tuolloin sanoin Tahdon. Tähän ikään mennessä on tullut opittua, että liittoon tarvitaan paljon enemmänkin kuin pelkkää tunnetta. Tarvitaan tahtoa mennä vaikeiden aikojen, arjen yli. Tahtoa tehdä toinen onnelliseksi, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Tahtoa tehdä töitä suhteen eteen. Tahtoa näyttää toiselle, kuinka tärkeä tämä toinen todella on.

Nyt on meidän aikamme. Marraskuussa ei ollut mahdollisuutta lähteä häämatkalle. Sitten huomasimme, kuinka edullisesti lentoja nousevan auringon maahan saakaan. Siitä alkoi kipinä, että mitäs jos? Varasimme lennot, ja onnistuimme pitkällisen metsästämisen jälkeen löytämään myös sopivan hotellinkin.

Vasta nyt alkaa vatsaa vähän kipristellä. Viime metreille saakka olemme molemmat painaneet töitä kuin heikkopäiset. Ei siksi, että voisimme lähteä viikoksi unelmiemme lomalle, vaan siksi, että töitä on kerta kaikkiaan riittänyt liikaakin. Vähän kyllä alkaa jänskättää… onneksi mukana on maailmanmatkaaja-mies, jonka kanssa tällaisen kokemattoman ulkomaanmatkaajan on turvallista reissata.

Huomenna klo 17.20 peltilintu nousee ilmaan ja lennättää meidät nousevan auringon maahan. Maahan, jossa kaikki on niin erilaista kuin täällä. Mitä odotan lomalta? Kahdenoloa, hemmottelua ja nautiskelua. Kahden oloa, arjesta irrottautumista, lepoa ja rentoutumista. Mitä ennen kaikkea? Romantiikkaa! <3

Tämän päivän Hesarissa ollut ”Luterilaiset ovatkin rentoja” juttu sai miettimään. Meitä on vuosikymmeniä annettu ymmärtää, että ”niska limassa sinun on töitä tekemän” ja tämä kuuluu siihen protestanttiseen etiikkaan, jonka mukaan pitää toimia.

Nyt kuitenkin Heinimäki ja Jolkkonen toteavat, että ”Pelkkää taloudellista tulosta tuijottavaa pörssikapitalismia Luther todennäköisesti pitäisi Perkeleen villityksenä. Kutsumus on tärkeintä. Mikä tahansa rehellinen ja kunnollinen työ voi olla kutsumus, jossa toteutetaan Jumalan tahtoa. Elämässä on myös vaikkapa isän, äidin, ystävän tai naapurin kutsumus. Luterilainen autonasentaja rakastaa lähimmäistään ja toteuttaa Jumalan tahtoa vaihtamalla haalarit päällä jakopään hihnaa niin hyvin kuin osaa, maksamalla kunniallisesti veronsa ja televisiolupansa, antamalla kotona aikaa puolisolleen ja lapsilleen, sekä kuuntelemalla, mitä naapurin Makella on sydämellään silloin, kun Makesta tuntuu, että nyt pitää avautua.
Tämä asia on loistava: tavallisuuden pyhittäminen. Jumalan armo ja lahja tuli tavallisen piikatytön (tässä viitataan Mariaan) osaksi. Ei tarvitse olla Big Brother –julkkis, tavallinen elämä on hienoa.”

Allekirjoitan tästä montakin seikkaa. On hyvin ristiriitainen olo, sen suhteen, että minulla on jatkuvasti sellainen olo, että pitäisi tehdä enemmän. Töiden lisäksi jaksaa sivistää itseään joko lukemalla ne maisteriopinnot päätökseen, lukemalla sivistäviä kirjoja, seuraamalla maailman menoa ja pitämällä huolta ystävyyssuhteista. Mutta koen kaikissa edellä mainituissa asioissa huonommuutta, kun en ehdi/ jaksa. Eräs tuttavani aina sanoo, että tärkeimmille asioille on aikaa. Totta, mutta. Elämässä on paljon tärkeitä asioita, jotka ovat prioriteettilistalla eri järjestyksessä eri aikoina. Minulle tärkeää on rakkaat (oli kyse sitten omasta Hanista tai ystävistä), työ, harrastukset. Nyt, kun minut valittiin ammattiyhdistyksen varapuheenjohtajaksi, mieheni lausahdus (pitääkö onnitella vai ottaa osaa?) sai minut miettimään. Minulla on vaativa työ. Työ on periaatteessa kahdeksasta-neljään –työtä, mutta alani on sellainen, että aivoja ei voi kytkeä pois päältä, kun työpaikan ovi sulkeutuu. Ajatuksen tasolla työpaikan asiat seuraavat lähes 24/7 mielessä. Mutta en valita (ainakaan kovin paljoa), koska työ antaa myös paljon. Saan kaipaamiani haasteita, koen ammatillista ylpeyttä ja voin kasvaa ihmisenä ja osaamisessani. Työ on silti kuluttavaa, koska aika usein mennään jaksamisen/ osaamisen ylärajoilla. Silti saan aivan valtavasti tuosta ammattiyhdistyksen vapaaehtoistoiminnasta. Olen ollut mukana vapaaehtoistoiminnassa 8-vuotiaasta ja vaikea on kuvitella elämää ilman sitä, muodossa tai toisessa. Ay-aktiiviksi en tunnustaudu, mutta se, ettei tarvitse asioita vääntää rautalangasta tullakseen ymmärretyksi, on ihana asia, etenkin ammatillisesti. Nyt, kun varapj:n pesti nakittui meikäläiselle, tietää se entistäkin enemmän hommia. Mutta tässäkin: antaessaan saa.

Ystävyyssuhteet ovat mietityttäneet minua jo pidemmän aikaa. Entiset suhteet, tai ainakin osa niistä, ovat hiipuneet hiipumistaan ja tuntuu, ettei tiettyjen entisten ystävien kanssa ole enää mitään yhteistä. Olen päättänyt panostaa niihin ystävyyssuhteisiin, jotka koen elämässäni tärkeiksi. Kullakin näistä ihmisistä on elämässäni rooli elämäni helminauhassa. Kukin on oma, erikoislaatuinen ja värikäs oma itsensä ja täydentää helminauhani niin arvokkaaksi, ettei yksikään saa joutua hukkaan. Toki välimatkojen ollessa olemassa, joskus tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhteitakaan ehdi hoitaa niin hyvin kuin pitäisi. Olen aina ollut huono soittaja, mieluummin laitan tekstarin tai lähetän mailia. Puhelimessa jutustelu on aina ollut minulle vaikeaa, syytä en osaa sanoa. Mutta ne ystävät, jotka minulla on, haluan heidän ymmärtävän, kuinka tärkeitä he minun elämässäni ovat. Tällä hetkellä muutama ystävä on erityisesti mielessäni ja kannan heitä päivittäin. Yksi erityinen Ystävä on tällä hetkellä sairaalassa ja kannan huolta hänen toipumisestaan. Toinen on viimeisillään raskaana ja kolmas kävi kipeän avioeron viime syksynä läpi. Nämä kolme ovat päällimmäisenä mielessäni, mutta koen, että se ei toisista ystävistä tee yhtään huonompaa. Tahdon aina kantaa erityisesti niitä, jotka ovat sen tarpeessa. Vaikka en välttämättä ilmaise aina välittämistäni sanoin tai teoin, ovat nämä ystävät aina sydämelläni, ensimmäisenä, kun aamulla herään ja viimeisenä illalla lähetän heidän suojakseen enkeleitä.

Viitatakseni vielä Lutheriin: Tavallinen arki on hienoa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen todella ymmärtänyt sen arvon. Aiemmin, etenkin eroni jälkeen, kaipasin elämään ylimääräistä ekstremeä. Tunnemylläkkää ja intohimoa, josta seurasi ryppyjä sieluun ja sydämeen ja joista jotkut olisivat saaneet jäädä kokematta. Mutta opinpahan taasen jotakin itsestäni ja elämästä. Olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista ja koen iloa kaikesta siitä, mitä minulla on. Ja minullahan on paljon. Elämäni on ehjempää ja onnellisempaa kuin koskaan ennen ja kuin koskaan osasin odottaakaan. Koti on siellä, missä on sydän. Kaikki on tasapainossa. Jotenkin tuolta mielen syövereitä kumpuaa ajatus, että mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Samalla on pelko mielessä: entä jos tämä kaikki otetaan minulta pois? Toinen tärkeä asia on se, että olen oppinut entistäkin paremmin hyväksymään itseni. Olen tietoinen omista heikkouksistani ja vahvuuksistani, ja sinut itseni kanssa. Töitä riittää edelleen, koska tiedän, etten koskaan ole valmis. Mutta se tästä elämästä tekeekin ihanan, koska opittavaa (etenkin itsestä) riittää jatkuvasti. Saati sitten ympäröivästä maailmasta ja elämästä yleensä.

Kai pitäisi summata mennyttä vuotta. Tai pitäisi ja pitäisi. Eihän sitä kukaan pakota, mutta ihan hyvää tekisi nollata päätä.Vuosi 2008 alkoi maailman kauneimmalla lauseella. Tunnustin ensimmäistä kertaa nykyiselle aviosiipalleni rakastuneeni häneen. Ilokseni hän vastasi tuntevansa samalla tavoin. Helmikuussa mietin suhdettamme tarkemmin ja totesin, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää. Tein ovelan ratkaisun, kirjoitin miehelleni kirjeen, joka oli perillä 29.2. ja lähdin itse samaksi viikonlopuksi kavereita moikkaamaan Tampereelle. Tuossa kirjeessä kosin miestäni ja ilokseni sain hamekankaan sijasta myöntävän vastauksen.

Helmikuussa päädyin uuteen työpaikkaan, joka osoittautui täydelliseksi farssiksi. Pomona oli itseäni kuusi vuotta vanhempi mies, joka oli tuuliviiri, joka oli eilen aivan eri mieltä kuin tänään. Ja ihmissuhdejohtamistaidot puuttuivat tältä ihmiseltä täysin. Ja kun sama ihminen on vielä varustettu kolmivuotiaan kärsivällisyydellä, kymmenvuotiaan egolla ja naistenvihalla, ei tulos ollut kovin hyvä. No, mun työsuhde purettiin sitten koeajalla viikkoa ennen koeajan päättymistä ilman ennakkovaroitusta. No, sitten piti vielä liiton lakimiehen kautta karhuta saamattomia ylityökorvauksia, riitauttaa purku jne. kaikkea kivaa. No, sinänsä musta tuntui tosi kivalta, että se lakimies oli nainen. Saipahan röykyytettyä naisvihaaja-ex-esimiestäni :-D

Keväällä tuli juostua ahkerasti ortopedin vastaanotolla, jonka ansiosta pääsin korjauttamaan nilkan nivelsiteeni leikkauksessa. Hra Tulikoura teki kesäkuussa mainiota jälkeä ja nyt nilkka on parempi kuin aiemmin. Neljä tapaturmaa olivat tehneet tehtävänsä ja oli aikakin saada nilkka kuntoon. Toipumisessa kuitenkin tuli epämiellyttävä yllätys, kun kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sain operoituun jalkaan veritulpan. Se vähäsen säikäytti, vaikka kyseessä oli vain alaraajan veritulppa. Jo toinen kerta vuoden sisään, kun tapahtuu sellaista, joka saa pohtimaan elämän merkityksiä tarkemmin. Sitä, mitä elämältä tahtoo ja mitkä ovat niitä tärkeitä asioita itselle. Kun sain luvan ruveta kävelemään, mies talutti minut sormusostoksille.

Jalka toipui hyvin ja veritulppakin hoitui. Heti, kun jalka oli kunnossa, sain uuden työpaikan. Huomasin jo alussa, ettei siellä ollut kaikki ok, mutta aiempien, lievästi sanottuna erikoisten työpaikkakokemusteni jälkeen, en aivan pienestä enää hätkähdä. Ajattelin, että nämä ovat vain töitä ja että töitähän minä sinne menin tekemään.  Loppusyksystä tilanne meni siihen, että pomoni jäi sairaslomalle ja minä paiskoin kahden edestä hommia ilman lisäkorvausta. Pinna ja jaksaminen oli aika kovilla, taasen. No, siitä selvittiin ja sain laittaa ammattitaitoni ja osaamiseni peliin ennennäkemättömällä tavalla. Nautin siitä, mutta joskus mietin, miten tätä tahtia jaksaa vielä kolmekymmentä vuotta?

Syksyllä aloimme miehen kanssa miettiä, miten juhlistaisimme ensimmäistä yhteistä vuottamme. Sitten keksimme (minun idea tämäkin oli), että menisimme naimisiin vuosipäivänämme. No, sitten vain selvittämään onnistuuko. Vihkijä saatiin paikalle ja samoin 12 vierasta. Pienin siviilimenoin meidät vihittiin 081108. Mikään ei tuntunut paremmalta kuin sanoa tahdon.

Olen varma, että olemme saaneet mahdollisuuden johonkin mahtavaan ja tämä ihminen rinnallani, kanssani, olen valmis mihin vain.

Sinä näit lävitseni
Kuin olisin pelkkää lasia
Korjasit säröni murtuneet
Puhalsit pois pienet sirpaleet

Sinä tiesit kuka minä olin
Kuin olisimme aina tunteneet
Kirjoitit kirjaani valmiimmaksi
Kerroit kauniisti tarinani

Sinä teit asunnon sydämeeni
Kuin olisit aina siellä asunut
Täytit halkeamat vuosien varrelta
Paikkasit haavat verta vuotavat

Sinä tarjosit minulle turvapaikan
Kuin olisit tiennyt minun etsivän
Suljit syliisi lämpimään
Poltit sillan entiseen elämään

Tämä blogimerkintä piti kirjoittaa jo jouluviikolla, kun tuli ajatuksia mieleen mökin seinällä olevasta korintolaiskirjeen Rakkaus on -taulusta. Mutta en siellä kauniiden maisemien keskellä maltttanut avata konetta, joten tämä on vähän viipynyt… No, toisaalta tulipahan nyt kirjoitettua. Harmittaa, ettei töistä voi enää kirjoittaa blogia, koska usein tulee päivän aikana joku idea/ ajatus mieleen ja kun sitä ei saa heti julkaistua, unohtuu se sitten, tai sitten ei kotona enää hotsita avata konetta, kun on sen ääressä istunut koko työpäivän.

Rakkaus on kärsivällinen.
Neljä, ei kun itse asiassa neljä elämäni miestä ovat sanoneet minua maailman kärsimättömimmäksi ihmiseksi, joten kai se pitää uskoa. Myönnän itsekin olevani joissakin asioissa maailman lyhytpinnaisin ja kärsimättömin. Toki kärsivällisyyttä piisaa joissakin asioissa ja pystyn vetämään pitkiäkin projekteja päätökseen kunnialla. Jos kierrellään ja kaarrellaan, aika usein tässä vaiheessa sanon ”mene jo asiaan”, koska asian ”esivalmistelu” kymmenen minuutin esipuheella on jo liikaa. Mutta silti rakastettuni jaksaa minua, vaikka pinnani on joskus yhtä lyhyt kuin kaksivuotiaalla… kiitos siitä hänelle. Itsellä ei välttämättä piisaisi pinna.

Huomaan myös, miten erilainen aikakäsitys ihmisillä voi olla. Naisen ja miehen viidestä minuutista puhumattakaan. :-D Kun sanon heti, se myös tarkoittaa heti. Kotona kun oli tapana, että ruoka hävisi pöydästä, jos ei ollut heti paikalla.

Rakkaus on lempeä.
Rakkaus on myös lempeä, sanan toisessa merkityksessä. Rakastunut ihminen tahtoo kaikille samanlaisen ”vaaleanpunaiset silmälasit” –olon kuin mitä itsellä on. Normaalisti ärsyttävät asiat eivät tunnu juuri miltään rakastuneena. Ja omaa hyvää oloa tahtoo ”tartuttaa” myös muihinkin.

Rakkaus ei kadehdi.
Rakastunut ihminen kokee olevansa maailman rikkain ihminen. Koska hän on saanut mittaamattoman arvokkaan lahjan, toisen ihmisen rakkauden. Se tunne, kun tietää toisen rakastavan sinua ehdoitta, on eittämättä maailman kaunein ja ihanin. Tällöin rakkauden kohteesta itsestään alkaa vähitellen kehittyä se rakastettavampi ihminen, enemmän se ihminen, joksi on tarkoitettu.

Rakkaus ei kersku, ei pöyhkeile.
Tosi rakkaus ei kersku, mutta usein rakkauden huumassa tulee vain pölpötettyä omasta sydänkävystään ummet ja lammet. Ei näe eikä kuule muuta. Mutta tätä pilvilinnoissa leijailevaa täytyy kohdella sen mukaisesti, hän ei tarkoita kerskua tai ylpeillä aarteellaan, mutta kuten Taru Sormusten Herrassa elokuvan Klonkku, rakkaus on kietonut hänet taikapiiriinsä siten, ettei voi ajatellakaan mitään muuta. Tällöin se, mitä on päällimmäisenä mielessä, tulee pölpätettyä ulos suusta, myös sellaisina hetkinä, jolloin ei pitäisi. Esim. parittoman ystävän läheisyydessä ei ehkä pitäisi puhua niin paljon autuaasta olosta ja löydetystä aarteesta. Tosi rakkaus ei kuitenkaan pidä rakkautta itseisarvona, että pariton ihminen olisi jotenkin kakkoslaadun kansalainen vain sen vuoksi, että hän ei vielä puoliskoaan olekaan löytänyt.

Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti.
Jokainen, joka on elänyt parisuhteessa, tietää, ettei rakkaus ole vain auvoa ja ihanaa. Realiteetti on, että joka ikisessä parisuhteessa tulee eteen ongelmia, ennemmin tai myöhemmin. Tärkeää tällöin on se, että parisuhteen perustuskivi on muurattu tarpeeksi vahvaksi ja että puoliskojen välillä on avoin kyky keskustella. Tällöin vaikeuksien tullen niistäkin selvitään, yhdessä. Vaikeuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä pitää selvitä, ne pitää ylittää. Kaikkien suhteiden eteen tulee tehdä töitäkin, kyse onkin siitä että molemmat niin haluaa tehdä. Tärkeintä on se, että ymmärtää, että rakkaudessa on saanut mahdollisuuden johonkin mahtavaan ja puolison kanssa on valmis mihin vain.

Rakkaus ei etsi omaa etuaan.
Rakkaudessa ei riitä ajatella vain itseään. Täytyy luopua itsekkyydestä ja sitä kautta ajateltava asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Usein kalahduksia tapahtuu, mutta se, että ajattelee ensin itseään ja sitten vasta toista, ei ole oikea toimintastrategia. Usein rakastunut kuitenkin on niin huumassa, että ajattelee ennen toista ennen kuin itseään. Tämäkään ei ole hyvä vaihtoehto, koska tällöin rakkauden objekti nostetaan sellaiselle jalustalle, jossa hänen (eikä kenenkään ihmisen) ei ole hyvä olla. Ja tällöin rakastajasta tulee orja, rakkauden orja. Objekti voi narsistisesti nauttia rakkauden kohteena olemisesta, mutta terve aikuinen ei sellaista jakamatonta huomiota tarvitse. Joskus rakkaus voi muuttua itsekkääksi, että rakkauden kautta hän saa/ hyötyy jotakin. Tällöin rakkaudesta tulee tapa saavuttaa jotakin. En voi olla ajattelematta, että jotkin julkimot heittäytyvät suhteisiinsa vain saadakseen sitä kautta jotakin, ei välttämättä siitä syystä, että rakkaus leijuisi parin välillä väkevänä. Mietin nähtyäni elokuvat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä modernisoitu Bollywood-versio Hilpeys ja ennakkoluulo, että vaikka tietyt asiat ovat muuttuneet, kuten se, että naiset voivat itse tänä päivänä valita puolisonsa. (Pienenä sivuraiteena; eikä sitä, jos nainen elää yksin, pidetä enää samanlaisena ”ongelmana” kuin aiemmin. Naiset ajattelevat, että mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.) Toki järkiavioliittojakin löytyy lähipiiristänikin. Kun kohdalle on sattunut ”sopiva” puolisokandidaatti (= lue: säännölliset kuukausitulot, kunnollinen luonne, hyvä perhetausta (= samat tekijät, jotka ratkaisivat puolisovalinnan jo 200 vuotta sitten J), ei ole mitään syytä olla menemättä naimisiin, vaikkei valtaisaa rakkauden tunnetta kyseistä ihmistä kohtaan kokisikaan. Molemmat voittanevat. Itse en tosin pysty ajattelemaan tällaista tunneköyhää liittoa kuvittelemaan, mutta sellainen sallittakoon niille, jotka sen valitsevat. En tällä kritisoi, kumpi on parempi. Toiselle sopii tunneliitto, toiselle järkiliitto, aivan kuten muitakin valintoja elämässä tehdään, tunteella tai järjellä. Ystävieni häissä taannoin vihkijä puhui kauniisti ja varsin realistisesti siitä, että rakkausliittokaan ei voi perustua pelkästään rakkaudelle. Takaa täytyy löytyä myös vahva tahto olla yhdessä ja tehdä töitä suhteen eteen.

Rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus voi parantaa menneisyyden haavoja. Vähitellen parantaa edellisten suhteiden ja elämän mukanaan tuomia haavoja siten, että rakastettu voi eheytyä. Tätä kai voisi kutsua rakkauden ideaalitilanteeksi, että voi kehittyä turvallisesti parisuhteessa yhä enemmän siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettu. Silti jotkin menneisyyden tapahtumat, henkilöt ja asiat voivat jättää niin syviä haavoja, että niistä parantuminen voi viedä vuosia, vaatia ammattiapua ja runsaasti kärsivällisyyttä. Jotkin eivät parane koskaan, uskon näin. Kun sieluun on lyöty tarpeeksi lujaa, usein ja toistuvasti rumia ja pahoja arpia, jättävät ne väistämättä jälkensä. Mutta antaako noiden arpien katkeroittaa, onkin aivan eri asia. Rakentavampaa on kokea ne haasteena. Mutta kun tuska on kovimmillaan, miettii itsekseen, että ”mitäköhän olen tehnyt tämän ansaitakseni?”. Aina ratkaisua ei vain löydy, vaikka se saattaisi helpottaa tilannetta ja olotilaa. Mutta aikamoisen pyhä ja jalo saa ihminen olla, ettei tässä epätäydellisessä maailmassa erilaisten tölväisyjen jälkeen tuntisi itseään loukatuksi. Se, että alkaa rypeä kärsimässään väärinkohtelussa, elää ikäville muistoille ja pukeutuu säkkiin, ei ole ratkaisu. Saati sitten se, että alkaa ”kostaa” kärsimäänsä pahaa muille.

Rakkaus ei iloitse vääryydestä.
Rakkaudessa ei ole väärää. Kristillinen rakkausideaali on vaarallinen, koska se saa uskomaan, ettei rakkaudesta tehdä mitään pahaa ja että rakkaus sovittaa kaiken. Antiikin kreikkalaiset myönsivät avomielisesti, että rakastunut toimii intohimoissaan myös tuhoavasti, mustasukkaisena ja kostonhimoisena. Kaikki mikä tehdään rakkaudesta, tehdään hyvän ja pahan tuolla puolen, uskoivat he. Rakastunut katsoo maailmaa ruusunpunaisten silmälasien läpi, ei haluakaan nähdä ikävää, sairasta tai pahaa maailmaa, eikä ainakaan iloitse niistä. Mutta sairas rakkaus saattaa jopa nauttia vääryydestä. Tällaista voi olla narsistinen rakkaus. Tällaisesta irtipääseminen on todellisen työn takana.

Rakkaus iloitsee totuuden voittaessa.
Juuri rakkaus on tila, jossa ihminen näkee oliot sellaisina kuin ne eivät ole. Kuten Lauri Tähkäkin veisaa: ”Niin kuka suoran säätää ja väärän määrää?” Absoluuttista suoraa tai oikeaa on vaikea määritellä. Samat ruusunpunaiset lasit, jotka rakkaus parhaimmillaan tuovat silmille, ovat myös ne sokaisivimmat lasit pahimmillaan. Rakastunut ei tahdo nähdä rakastetussa tai hänen tekemisissään mitään väärää. Päinvastoin. Rakkaudella voi perustella kaikkea väärää käytöstä. Onko totuutta se, ettei kerro puolisolleen esim. pettämisestä? ”Se mitä ei tiedä, ei myöskään satuta” –sanonta on mielestäni persiistä. Itse pyrin elämään siten, että minun ja kumppanini välillä ei ole mitään salaisuuksia. Olen elänyt suhteessa, joissa niitä oli ja lopulta oli niin syvällä valheiden viidakossa, ettei enää itsekään tiennyt, mikä oli totta ja mikä valhetta ja oli aikamoinen muistaminen, että muisti, mitä oli valehdeltu. Minun totuuteni voi olla kuitenkin aivan eri totuus kuin jonkun toisen. Myönnän, että saatan olla joissakin asioissa nipo, vanhanaikainen tai tiukkapipoinen, mutta so what. Mielestäni moderniin parisuhteeseen kuuluvat tiukahkot totuussäännöt. Etiikaksi tai omatunnoksi sitä kai kutsuttakoot, mutta minulla pieni ääni muistuttaa takaraivossa: ”älä tee mitään sellaista, jota et voisi tehdä puolisosi läsnä ollessa”. Tämä totuus ohjaa minun käytöstäni. Mutta mitä tehdä, jos tietää, että esim. ystävän mies pettää häntä? Onko oikeus puuttua asiaan, kertoa se tietämättömälle ystävälle vai antaa tilanteen olla sellaisenaan? Onko rakkautta aiheuttaa tuskaa ystävälle vai onko rakkautta ummistaa silmänsä ja katsoa sivusta, kun vääryyttä tapahtuu?

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Jokainen joka on vähänkin elänyt, tietää, ettei rakkaus kestä kaikkea. Joskus mitta tulee täyteen eikä asioita voida enää sopia. Ikävä juttu, mutta sellaista se on. Ajatellaan esimerkiksi naista, jota hänen aviomiehensä pahoinpitelee tai säännöllisesti pettää. Kaiken se kestää? Kaiken se kärsii??! Haloo! Rakkaudessa ei tarvitse kestää mitä tahansa käytöstä. Onneksi tänä päivänä se lähteminen on oikea vaihtoehto, mutta sekin on tunnetasolla vaikeaa. Itse aikoinaan ”tein” avioeroani 1½ vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä, vaikka parisuhteessa oli henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Mikä sai päätöksen kypsymään? Ystäväni muutama lause. Mikä tekee minut onnelliseksi? Mitä minulta voidaan ottaa pois, jotta olen edelleen minä? Saanko elää elämääni itsenäni vai määritteleekö joku ulkopuolinen, mitä voin ja saan olla. Kun tajusin, että vuosikausia joku muu oli päättänyt elämästäni minun sijastani, päätin, että on aika minun tulla oman elämäni subjektiksi, alkaa itse päättää asioitani. Vaikka pelotti jäädä yksin, kun mietti, että kelpaako kellekään. Sitten Juha Tapion kappale tuli kuin äänettömänä lausutun rukouksen vastaukseksi:

”Hetken vielä, tämä puoli maailmaa,
hetken vielä, nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.
Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä, nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.”

Korinttolaiskirje ei ole aivan tomppelimainen. Sen idea kaiketi on, että rakkauden pitäisi kestää kaikki. Näin ollen kyse ei ole enää rakkauden kuvauksesta, vaan etiikasta. Sellaisena Korinttolaiskirjeen kohta onkin ymmärrettävä ja terve muistutus hääseremoniassa, jossa pappi lukee sen tulevalle avioparille. Elämänpituinen suhde ei ole pelkkää jeejeetä. Korinttolaiskirjeessä esitellään rakkauden ideaali, ja juuri ideaalina kristillistä rakkautta olisi arvioitava. En haluaisi sanoa tätä, mutta valitettava totuus on, että kyseinen ideaali saa pahaa jälkeä aikaan ihmissuhteissa.

Olen ajatellut asian pikemminkin niin, että rakastunut voi luvata tekoja, mutta ei tunteita, sillä tunteilleen ihminen ei voi mitään. Joka lupaa ikuista rakkautta, lupaa toiselle jotakin, mistä hän ei voi itse päättää. Tunteista ei voi päättää, mutta rakkaus on myös tahtoa. Tahtoa tehdä toinen onnelliseksi, tahtoa yrittää ja tehdä töitä, vaikka sataisi pieniä kiviä niskaan. Minä tahdon.

Voikin ihminen olla puhki. Maanantain normaalisti töissä, sitten kaksi päivää antoisilla messuille, eilen tekemässä lehtijuttua tytäryhtiössämme ja kouluttamassa. Tänään normipäivä. Tai ei sittenkään, ei todellakaan normipäivä.

Nimittäin pomoni jäi tänään pitkälle sairaslomalle. Muka burnout. Miten ihmisellä, joka ei tee töissä yhtään mitään, voi olla burn out?? No, ei kuulu mulle. Voisi luulla, että olisin epätoivoinen ja kauhuissani omaan niskaani kaatuvista töistä, mutta vielä mitä. Tiedän, että pärjään ja että nyt pääsen näyttämään ammatilliset “kynteni”. Nyt on mun mahdollisuus näyttää, mitä oikeasti osaan ja mitä kaikkea esimieheni on tehnyt pieleen tähän mennessä. Koska hän on tehnyt paaaljon epäeettisiä ja -ammatillisia päätöksiä, valitettavasti. Toki töitä tulee piisaamaan aika kiitettävästi, varsinkin, kun pomon mahdollisesta paluupäivästä ei ole mitään tietoa. Osasin kuitenkin jotenkin alitajuisesti varautua tähän ja siksi yllätys on vain positiivinen. Nyt saan työrauhan, eikä tarvitse enää perfektionistin murehtia siitä, että pomo jättää tekemättä asioita, joihin olisi pitänyt käydä käsiksi jo aika sitten.

Mies on viikonlopun kavereidensa kanssa. Tai itse asiassa en edes tiedä, milloin aikovat Muruni palauttaa kotiin. No, ihan hyvä, että saavat äijäporukalla viettää aikaa keskenänsä. Lue: tehdä hyvää ruokaa, saunoa, ryypätä ja pelata pokeria ilman häiriötekijöitä :-)

Samaan aikaan minä yritän toipua jo neljä viikkoa vaivanneesta flunssasta. Lääkärissäkin kävin, mutta kun kokeista ei löytynyt mitään, ei siis yhtään mitään, niin ei mua voi oikein hoitaakaan. Jotenkin uskon, että tauti johtuu osittain stressistä, jota olen itselleni kerännyt töistä. Nyt, kun tilanne rauhoittui, uskon, että paraneminenkin alkaa. Ainakin niin toivon, koska alkaa olla aika rankkaa olla töissä puolikuntoisena.

Olin eilen ja tänään messuilla, jossa tapasin mielenkiintoisia ihmisiä ja kävin hyviä keskusteluita. Sain messujen annista itsellenikin, vahvistusta siihen, että olen ajatellut tietyistä ammatillisista asioista “oikein” ja että tämä on se ala, jota rakastan, vaikka toisin joskus voisi luulla, kun kitisen siitä ja tästä. Kuinka ihanaa onkaan puhua ammatillisista asioista, ilman, että niitä tarvitsee vääntää ratakiskosta… ratakiskon vääntäminen lähimpien työtovereiden kanssa on aikamoinen homma, kun sitä pitää harrastaa päivittäin. Etenkin, kun heidän pitäisi ymmärtää, mistä on kyse. Huom. pitäisi!

Mutta se, mistä piti kirjoittamani. Keskustelin erään yhteistyökumppanin kanssa siinä niitä näitä ja lähtiessäni hän nappasi käteeni karkkirasian ja huikkasi perään: “Vie vaikka lapselle.” Heräsi aika montakin aatosta a) mistä hän ajatteli, että meikäläisellä olisi jälkikasvua b) mistä hän voi tietää, että edes haluan niitä elämääni c) kuinka paljon tuollainen kevyesti tupsautettu lausahdus olisi loukannut, jos olisin joutunut kokemaan keskenmenon tai en voisi saada lasta. Kyllä ihmiset möläyttelevät suustaan kaikennäköistä, itsekin säännöllisesti päästelen suustani sammakoita. Tuo lapsettomuusjuttu vain kolahti aiemman työpaikan “ansiosta” ja siellä kuulluista kohtaloista. Ei todellakaan ole helppoa tänä päivänä(kään) olla lapseton. Useimmiten vielä tuollaisten möläytysten jälkeen kärsitään hiljaa, sanomatta mitään. Eikö jokaisen ihmisen lisääntyminen tai lisääntymättömyytensä tässä maailmassa ole hänen henkilökohtainen asiansa? Täh?

Luin Citystä eräs aika sitten erään fiksun naisen blogia ja sieltä nousi eräs ajatuksia  herättävä kysymyspatteri:

“Milloin
- sinnikäs peräänantamattomuus muuttuu joustamattomuudeksi?
- omasta kannasta kiinnipitäminen ja lahjomattomuus muuttuu jääräpäisyydeksi?
- puoliensa pitäminen muuttuu itsekkyydeksi?
- ahkeruus muuttuu työnarkomaniaksi?
- hyvät välit esimieheen muuttuu perseennuolennaksi?
- dynaamiset pienryhmät kuppikuntaisuudeksi?”

Kirjoittaja vastasi: “Juuri silloin, kun alat itsesi arvostelemisen sijasta arvostella läheisiäsi.”

Minä olen asiasta vähän eri mieltä.

Sinnikäs peräänantamattomuus muuttuu joustamattomuudeksi/ omasta kannasta kiinnipitäminen ja lahjomattomuus muuttuu jääräpäisyydeksi silloin, kun ei anna periksi periaatteen vuoksi, vaikka itsekin tajuaa, kuinka tyhmää on pitää kiinni omista mielipiteistään. Peräänantamattomuus, oikeassa määrissä antaa selkärankaa omille päätöksille ja niistä kiinnipitämiselle, mutta antaa silti toisellekin oikeuden olla eri mieltä asioista, eikä tätä toista pyri “jyräämään” vain sen vuoksi, että hän on asioista eri mieltä. Kompromisseja joutuu ja saa tehdä, tai muuten tulee aika yksinäiseksi tämä ihmiselo, vaikka “maailman pahimmaksi jääräksi” tätä naista on useamman kuin kerran kutsuttu, eikä varsin mairittelevissa merkeissä.

Puoliensa pitäminen muuttuu itsekkyydeksi kun jyrää toisen, ei anna toisen ihmisyydelle, arvoille tai elämänkatsomukselleen tilaa. Omien rajojensa pitäminen on arvokas asia ja liian usein varsinkin me naiset annamme toiselle oikeuden kävellä mennen tullen ylitsemme. Liian monta kertaa sen kokeneena alkaa pian itsekin kohdella itseään ovenedusmattona. Sinä harmaana, mitättömänä, huomaamattomana, jonka päälle kaikki tallovat, kun eivät paremmasta ymmärrä (= lue: kun matolla ei voimia/ keinoja pitää itsensä puolta). Kuka sitä muukaan pitäisi kuin itse? Rajojen rikkominen, oli se sitten fyysistä tai psyykkistä, on aina väärin ja se aiheuttaa syviä haavoja, joiden parantuminen vie aikaa. Niiden parantuminen on kuitenkin mahdollista, mutta vaatii a) omaa asennemuutosta b) omien rajojen arvostamista c) rakastavat läheiset.

Milloin ahkeruus muuttuu työnarkomaniaksi? Silloin, kun huomaat, että elämässäsi ei ole muuta kuin työ. Se on täyttänyt niin harrastusten kuin läheisten ihmissuhteidenkin tilan elämässäsi. Kun jäät eläkkeelle, huomaat, että sinulla ei ole läheisiä, joihin turvata, koska olet uhrannut elämäsi parhaat vuodet työlle. Työperfektionismi on lähes yhtä viheliäinen seuralainen, mutta ei orjuuta samalla tavalla kuin työnarkomania. Tunnustan itseni työperfektionistiksi, mutta olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyteni ihmisenä ja siinä, että kaikkea ei pysty/ ehdi/ voi tehdä.

Milloin hyvät välit esimieheen muuttuu perseennuolennaksi? Silloin, kun pomolle ollaan mieliksi vain periaatteesta. Ollaan mielin kielin, eikä koskaan kyseenalaisteta pomon ideoita. Pomon kanssa ei tarvitse olla ystävä, vaan riittää, että toimeen tulee. Itse arvostan omista esimiehistäni kautta historian eniten niitä, jotka ovat pitäneet tietyn asiallisen suhtautumisen alaisiinsa nähden ja siten pitänyt roolit selvinä. Itse en lähtisi edes kaveeraamaan pomoni kanssa, oli hän millainen tyyppi tahansa. Minulla on aivan riittävästi ystäviä IRL, enkä tarvitse niitä enää työpaikalta. Tämä koskee myös työkavereita, vaikka en panisi pahakseni, jos jostakin työtoveristani tulisi ystävä. Itse asiassa, näin on käynyt jo kolme kertaa. Mutta ensisijaisesti työpaikka on minulle työntekopaikka, ja en ole mennyt sinne mitään suhteita rakentamaan, vaikka kaikkien kanssa yritänkin tulla toimeen.

Milloin dynaamiset pienryhmät muuttuvat kuppikuntaisuudeksi? Silloin, kun pienryhmä on koossa itseään täynnä olevista yksilöistä, jotka eivät ymmärrä, että ryhmä on enemmän kuin osiensa summa. Hyvän ryhmän jäsenet eivät kilpaile ryhmän sisällä eivätkä pidä itseään “eliittijoukkona”, muita parempana vain siksi, että sattuvat olemaan ko. ryhmässä.

Taas mennyt lähes kolme viikkoa, etten ole saanut aikaiseksi tekstiä. Vaikka yleensä, kun joku asia vaivaa/ mietityttää, on se pakko purkaa tekstiksi. Olen tehnyt näin lapsesta saakka. Olen kai ollut liian(kin) väsynyt ja stressaantunut. Kotirintamalla kaikki on enemmän kuin hyvin, joten kyse ei ole siitä.

Taas työasiat vaivaavat, ehkä liiankin kanssa, kun joudun kaatamaan Murun niskaan osan niistä. Eihän minun olisi pakko, mutta kun ne mietityttävät päivin ja osin öinkin. Viikolla nukun 4-5 tuntisia öitä ja sitten viikonloppuna otan “vahinkoa” takaisin. Olen todella stressaantunut, kun tilanne on “jämähtänyt” paikoilleen. Tilanne tulehtui niin pahaksi, että minun oli astuttava neljä kerrosta ylöspäin, käytävä juttelemassa oman esimieheni esimiehen kanssa. Jännitin Ison Pomon tapaamista kai liikaakin, koska tilanne meni tosi hyvin. Onneksi olin tehnyt listan valmiiksi asioista esimerkkeineen, mikä mielestäni on pielessä. En kuitenkaan ottanut kantaa siihen, miten asiat tulisi ratkaista, koska se ei minulle kuulu. Se on Isom Pomon tehtävä päättää, mitä hän ongelman kanssa tekee. Ja kyse on oikesti Ongelmasta, epäeettisestä käyttäytymisestä niin ammatillisesti kuin muutenkin. Tee sitten sellaisen ihmisen kanssa töitä, kun hirvittää katsoa sivusta, kun toinen tekee koko ajan epäammattimaista työtä. Iso Pomo otti huoleni tosissaan. Hän lupasi puuttua asiaan.

Mutta milloin? Kärsivällisyys kun ei ole koskaan ollut mikään hyveeni. Siitä ovat huomauttaneet kaikki elämäni Miähet, joten kai se on pakko uskoa. Olen luonteeltani heti, nyt -tyyppiä, kuin “katsellaan”. Toivoisin ratkaisun tulevan pian, koska niin kauan, kuin elän (taas) työelämässä tässä hankalassa vaiheessa, ilman ratkaisua puoleen tai toiseen, myös oma levottomuuteni kasvaa päivä päivältä ja huomaan stressaavani ja nukkuvani äärettömän huonosti. Rinnan alla tuntuu epämääräinen “möykky”, levottomuus, ahdistuneisuus, joka ei sieltä liikahda minnekään. Pliiz, tee ratkaisu ja huokaisten katson yläkertaan. Asioita ei voi hoputtaa, tiedän, koska se ei ole minun käsissäni, mutta kärsivällisyyteni alkaa olla kohta lopussa.

Sitten kun satun olemaan vielä sitä tyyppiä, joka “kantaa” ystäviensä huolia. Eräs ystäväni on työuupumuksen partaalla, toinen erosi juuri 20-vuotisesta avioliitosta ja kolmas, no, tämä upea Nainen vain mietityttää muuten.

Kolmatta viikkoa lenssussa. Ei kiva. Ensin oli viikon kurkku kipeä, sitten alkoi hervoton nuha. Nyt on ollut taas kohta viikon kurkku kipeä. Uskon, että ihminen on psykofyysinen olento ja että stressi vaikuttaa myös sairastavuuteen. Siksi olen nytkin kipeänä, koska stressitasoni on koko ajan niin korkealla, että olen alttiina kaiken maailman pöpöille. Kun tämä stressi helpottuisi (ja tulisi vaikka erilainen, positiivinen stressitila päälle sen sijaan), niin saisin taas nukuttua ja saisin varmaan olla myös terveenä.

Aiemmin elämässäni sain taistella kolmella rintamalla yhtä aikaa. Nyt, Luojan kiitos, kaikki on kotona ok eli joudun käymään vain yhden rintaman sotaa. Mutta tämäkin on tarpeeksi rasittavaa, kun joutuu hylkäämään perusperiaatteitaan tai toimimaan niiden vastaisesti, omaan luonnettaan vastaan.

Luin IT-viikon uutisen, jossa otsikkona oli “Tutkimus: Jatkuva muutos ja liika työ uuvuttavat ict-ammattilaiset“. Luin jutun ja totesin, että a) itsestäänselvää ja b) tutkimuksen tulokset eivät rajaa tuloksia koskemaan vain itc-alan työntekijöitä, vaan leimaavat koko nykytyöelämää.”

“Ict-alan työntekijöitä rasittaa kiire, huoli työssäjaksamisesta ja omasta työkyvystä. Koulutustarpeita ei ennakoida tarpeeksi eikä työpaikoilla ole mahdollisuuksia omien töiden kehittämiseen, avoimelle keskustelulle ei ole riittävästi aikaa eikä henkilöstöä juuri kuulla ennen päätöksentekoa. Esimiehiä valittaessa henkilöstöjohtamisen kyvyt eivät paljoa paina.”

Koen, että työnantajat kokevat työntekijät enemmänkin tuloksentekijöinä kuin ihmisinä. Lasketaan kuinka paljon työntekijät voivat tehokkaasti tuottaa. Kiire on niin kova, että kehittäminen tai kehittyminen on lähes mahdotonta, vaikka sitä itse haluaisikin. Haluaisin koko ajan kehittyä työssäni, ammattilaisena eteen- ja ylöspäin, mutta kiire kiire, ei pysty. Tai sitten vuorokaudessa pitäisi olla enemmän tunteja. Joskus jopa mietin, miten tätä oravanpyörää jaksaa vielä seuraavat 30 vuotta? Etenkin esimiehet tuntuvat olevan tänä päivänä oma rotunsa.

“[Tutkimuksen mukaan] Sen sijaan perusasiat ovat kunnossa: työntekijät ovat tyytyväisiä työvälineisiinsä, oman työn sisältö ja tavoitteet ovat selvillä, työyhteisöissä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa työn rytmitykseen ja esimiehiä koulutetaan tehtäviinsä. Työntekijät myös arvostavat ja auttavat toisiaan.”

No, minulla on parempi näyttö töissä kuin kotiläppärissä, mutta muuten kotona sattuu olemaan uudemmat ja paremmat ohjelmat, joilla tehdä töitä. Oman työn kehittämiseen ei kannusteta edes uusilla ohjelmistoilla, jotka meidän kokoisessa talossa eivät edes paljoa maksaisi, kun niitä tarvitsisi vain 5 työntekijää. Oman työn sisältö ja tavoitteet ovat aina välillä hukassa, kun kokee olevansa jokapaikan höylä, jonka oletetaan osaavan ja tietävän kaiken. No, reilun kahden kuukauden kokemuksella, en koe olevani mikään meidän talon asiantuntija.

Työntekijät arvostavat toisiaan. No, eräs katsoi nenänvarttaan pitkin, toinen on takinkääntäjä. Tämä on aikaansaanut sen, että mietin tarkkaan, mitä ja miten voin puhua työpaikalla. Mieluusti en puhu henkilökohtaisista asioista ollenkaan ja varsinkana mistään työhön liittyvästä epäkohdasta. Huomaan, että minusta on tulossa vainoharhainen siinä mielessä, että epäilen kaikkia ja kaikkea.

Esinaisestani on paljastumassa sellaisia piirteitä, jotka saavat huokaamaan, joko taas? Eihän tämä olisi työurallani kuin vasta neljäs narsisti esimiehenä. Toisaalta aiemmat kokemukset ovat vahvistaneet minua sen verran, että jokainen ikävä sana ei enää satuta ja olen vähitellen oppinut pelaamaan niillä pelinappuloilla, joilla näiden ihmisen kanssa pitää pelata, vaikka se onkin perusluonnettani vastaan. Ja toisaalta tällainen miettiminen ja pelaaminen on todella uuvuttavaa. Pakko pelata, vaikkei tahtoisi tai jaksaisi, koska minä en anna enää tällaiselle ihmiselle periksi. Tietäisi vain, puolustautuako leijonaa vai korppikotkaa varten?

Taasen paljastui uusi rasisti. Kai Telanne ja tämä surullisenkuuluisa Korhosen tapaus. Ollaanko jossakin 1900-luvun alkutaipaleella vai eletäänkö oikeasti vuotta 2008? Mikä merkitys sillä on, onko työnhakija parisuhteessa vai ei? Tai mitä merkitystä sillä on, onko samaa vai eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa liitossa? Luulisi työnantajaa ennemmin kiinnostavan se, että ihminen on tasapainoinen ja onnellinen kuin se, että millaiset seksuaaliset taipumukset kyseisellä ihmisellä on. Nämä asiat eivät kuulu työpaikalle. Kuulemma sormukseton kolmekymppinen nainen saa paremmin töitä kuin sormuksellinen, mutta kun puhutaan miehistä, on tulos päinvastainen.

Ja kuinka paljon syrjinnästä työelämässä ja työntekijävalinnoissa on puhuttu mediassa viime vuosina. Luulisi Telanteenkin tajuavan, että nyt mentiin alta riman ja reilusti. Mutta ei ole isossa herrassa pokkaa myöntämään, että nyt tuli mokattua. Ei, mennään vaikka sitten oikeuteen asti. Mikä ihme siinä on, että kun johtaja saa sen hemmetin ison pallin ja komian tittelin, niin aivotoiminta tuntuu pysähtyvän tai ainakin taantuvan Neardenthalin ihmisen tasolle?

Joku Almasta perusteli, että “sillä voi olla vaikutusta työhön”. Sama kuin sanoisi, että hakija on blondi, sillä on vaikutusta siihen, miten työntekijä työnsä tekee. Siis haloo?!

Vai onko kyse kenties siitä, että Korhosen puoliso edustaa Alma Median kannalta “väärää” puoluetta? Ties vaikka. Ei minun työratkaisuihini vaikuta se, että mieheni on diplomi-insinööri. Työperusteiset päätökset teen itse, ja aikuisena ihmisenä osaan itse valita näkökantani, ilman että puolisoni voisi minua aivopestä.

100 000€ on iso raha. Raha, jolla voisi tehdä kaikkea kivaa. Mutta Korhonen valitsi toisin. Valitsi tulla lesbokasvoksi naapurimaan Eva Dahlgrenin tapaan, josta taatusti keskustellaan vielä pitkään ja hartaasti. Toivon, että asia menee käräjille asti. Toisaalta, sana sanaa vastaan on vaikea perustella, mutta haluaisin suomalaisen tuomioistuimen näkökannan asiaan, miten ihmisiä voi työelämässä kohdella. Kun nykyelämässä tuntuu, että ihmisen arvo on vain tuottaa. Jos et sovi syystä tai toisesta organisaatioon, on sinusta eroon hankkiutuminen yllättävän helppoa. Kun ehkäpä vaihtoon pitäisi laittaa esimies, eikä suinkaan alainen? Epäpätevistä johtajista en ala edes tässä yhteydessä kirjoittaa, koska se olisi kokonaisen oman blomerkintänsä arvoinen juttu se.

Lopuksi lainaan Mirva Haltia-Holmbergin NIIIIIN osuvia sanoja hänen blogistaan (en tunnusta olevani hänen kannattajansa): ” Onko 2000-luvulla johtotehtävissä edellytyksenä rakastaa mulkkuja vai riittääkö että niiden kanssa pystyy tekemään töitä?”